Löysin vanhat päiväkirjani tässä yhtenä päivänä. Tai oikeastaan pitäis kai sanoa, että kaivoin ne autotallin pimeistä syövereistä esille. Voi jestas mitä kaikkea. Ne on täynnä kaikenlaista angstia, ahdistusta, levottomuutta,  olemisen vaikeutta, vitutusta, turhautumista, ei mitään yllättävää. Yläasteajoista kun puhutaan. Pahimmat ylilyönnit toki erottaa, mut monissa kohdissa huomaan, et musta tuntuu edelleen tuolta. Miksi? Ehkä tää murrosikä sittenkin jatkuu, vaikka sen teorian olinkin hylännyt jo kertalleen? Kaivoin ne päiväkirjat jonkinlaisessa itseni ja minuuteni ja persoonallisuuteni hahmottamismielessä, mut eipä niistä hyötyä siinä ollut. Oon edelleen yhtä persoonaton kuin aina ennenkin.

Mut ah mitä nostalgiaa. Vuoden -06 heinäkuussa oltiin kaverin kanssa vaihdettu päiväkirjoja ja kirjoitettu pieni merkintä toiselle muistoksi. Noh, ystäväiseni Maggie oli kirjoittanut, et lähdetäänhän hei risteilylle kun vaan päästään. Enpä olis arvannut, että kolme vuotta tuosta eteenpäin, itse asiassa melkeinpä päivälleen kolme vuotta, oisin Maggien kanssa Tallinnan-risteilyllä. Heee.

Oon muuten kehittelemässä itselleni jälleen kerran sitä samaa vanhaa kiltti tyttö -kompleksia. Sit kans oon tajunnut, et oon tylsä. Siis todella tylsä. Ikävystyttävä, kyllästyttävä, blaa ei jaksa kuunnella. Miten mä oon elänyt näinkin pitkään tajuamatta sitä itse? Ei ihme, ettei mulla oikein suju toi sosiaalinen kanssakäyminen uusien ihmisten kanssa, eihän ne herranjestas jaksa edes yrittää tutustua minuun!