Mietin tässä tänään, et ihmiset näyttää ja vaikuttaa tosi iloisilta ja tyytyväisiltä ulospäin, mut mitähän ne mahtaa ajatella oikeasti? Olin tänään muutaman kaverin kanssa kahvilla, jauhettiin kaikkea paskaa, ihan kivaa. Lähdettiin sit vaatekauppailemaan, kun F. etsi itselleen jotain mekkoa, mihin juhliin nyt mahtoikaan olla menossa. Vero Modassa sit iski hiukan sellainen fiilis, että tää ei oikein oo mun paikka ja jaoin sen ajatuksen sitten kaikille. M. totes, että no joo, onhan tää paskaa, mut helpompi tykätä siitä mistä valtavirta tykkää. Onhan se totta, mut mä ilmeisesti tunnen niin syvää inhoa valtavirtaa kohtaan, etten pysty sopeutumaan siihen. Mua ei edes voi yrityksen puutteesta syyttää, kovasti olen yrittänyt. Eikä kyse ole itse asiassa siitä, et olisin niiiin indie et mulle ei kelpaa valtavirta, eihän mulle kelpaa mikään! Okei, on tosi tyhmää selittää, että yhyy, mä en pysty lokeroimaan itseäni mihinkään. En mä sitä sanokaan, vaikka jostain syystä ihmiset ymmärtävät sen niin. Kun mä en tunne KUULUVANI mihinkään (huomaako kukaan eroa?). Tuntuu, että mä olisin jossain kuplassa, jonka sisällä ei oo mitään muuta kuin mun elävä kuollut ruumis. (Elävä kuollut, koska hämmästyttävän usein mä tunnen olevani sisältä pystyynkuollut ja -kuivunut kaktus.) Joka tapauksessa mä olen siellä kuplassa vaihtelevasti elossa ja kuolleena, ja se kupla estää sen, et saisin mitään oikeaa, konkreettista kontaktia muuhun maailmaan.

Kylläpä tuli pitkä valitus. Oon tainnut alkaa ottaa itseäni taas liian vakavasti. Pitäis muistaa, et kun minä oon kyseessä, niin ei voi olla liian vakavissaan. Toisaalta näin kun ajattelen, niin päädyn tekemään itsestäni erittäin pellen ja melkoisen narrin, ja sekin ahdistaa kun oon joku yleinen naurunaihe. Ei siinä periaatteessa mitään, jos mulle nauretaan, mä nauran itsekin mukana voisi sanoa aina, jos musta tehdään jotain pilaa. Kuitenkin joitain aikoja sitten tunsin itseni monen vuoden ajan pelkästään sellaiseksi, joka otetaan mukaan porukkaan siltä varalta, että halutaan nauraa jollekin. Se ei ollut kivaa, kun oli sellainen olo että mun sosiaalinen status on siinä hamsterin tasolla.

Ja taas hairahduin valittamaan itsesäälisävytteisesti jostakin. Tälle täytyy saada loppu. Oon lukemassa Hemingwayn Jäähyväisiä aseille, on muuten aik hyvä kirja! Sit kans Anna Karenina on kesken. Tosin taitaa mennä niin, et luen Jäähyväiset aseille loppuun ennen kuin palaan Anna Kareninaan. Aloitin sen Jäähyväiset aseille melkein vahingossa: mä olin syömässä yläkerrassa ja olin lukenut jo sen päivän lehden, enkä jaksanut raahautua alakertaan hakemaan sitä Anna Kareninaa, joten nappasin ensimmäisen luettavalta kuulostavan kirjan yläkerran kirjahyllystä. Laiska laiska.

Jep, nyt kyllä ryömin ihanaan mukavaan tyynypeittopesääni lukemaan ja nukahtamaan. Ah autuutta.