Olin parin kaverin kanssa istumassa rannalla tänään, ihana auringonpaiste ja ihanat kesätupakat ja mehujäät. Ihanasti taas iho käsivarsissa punoittaa, mä en sitten ikinä opi. Oon taas vähän toiveikkaampi niiden töiden suhteen, ja mulla ehkä on syytäkin olla oikeasti toiveikas, mut ei siitä sen enempää, ennen kuin tiedän vähän enemmän.

Näinä päivinä on tuntunut, ettei mikään vois olla paremmin. Vois toki olla kaikkea enemmän ja parempaa ja hienompaa, mut en usko, että voisin olla tyytyväisempi. Okei, tää työttömyyslöllöily on perseestä ja ahdistaa, mut ei toivottavasti kauaa (hee), mut se, että aurinko paistaa ja on kaunista, on kesä, lämmintä ja vihreetä ja ystäviä. Mulla on itse asiassa ollut niin kivoja hetkiä, että pelkään, että mitä jos se on kaikki, mitä mä saan? Entä jos nää on ne parhaimmat ajat ja kaikki tästä eteenpäin on alamäkeä? Myönnän, et tähän liittyy pienoinen aikuiseksikasvamiskriisi. En tahtois olla aikuinen, mut en lapsikaan. Tässä parinkymmenen hujakoilla on ihan hyvä. En nimittääin oo ihan varma, osaanko olla aikuinen, tai mitä edes aikuisuus oikeasti on.

Tulevat yo-juhlat kyllä stressaa. Pitkä lista vaan kaikesta, mitä on tehtävä, ihan kuin seisois valtavan vuoren juurella ja katsoo jonnekin kilometrien korkeuteen ja sinne sit pitäis kiivetä, mahdollisesti ilman mitään happijuttuja, mistä tuleekin tosi hauskaa kun se ilma on niin ohutta siten! Ja aikaa ei oo kuin se vajaa kolme viikkoa. Emme saa panikoida, emme saa panikoida! ... ÄÄÄÄÄÄÄÄ!