Rupesin miettimään, oonko mä jollain tavalla vaikeasti lähestyttävä. Jotkut ihmiset on sellaisia, että niiden kanssa pystyy puhumaan tosi vaivattomasti melkein kaikesta melkein saman tien kun ne ensimmäistä kertaa tapaa. Ne jotenkin täyttää huoneen ja niiden mukanaan tuoma energinen tunnelma tarttuu. Mutta minä sitten. Oon ollut tosi pitkään tosi ujo, mutta nyt viime vuosina se on aika lailla hävinnyt. Harvemmin jännitän uusienkaan ihmisten seurassa (ellei niiden tapaaminen sitten merkitse mulle tavallista enemmän...), mutta saatan silti olla aika hiljainen. Mulla vain ei yksinkertaisesti ole välttämättä mitään sanottavaa! Ja vaikka keksisin small talk -tyylisiä kysymyksiä, mun on äärettömän vaikea virittää mitään keskustelua. Onko mun tästä pääteltävä, että a) oon tosi tylsä, rasittava ja epäkiinnostava, b) vaikutan pelottavalta johtuen jostain, mikä vois olla ulkopuolisen silmissä tulkittavissa itseriittoisuudeksi tai kylmyydeksi, c) jotain muuta, mitä? Toisin sanoen, miksi helvetissä en saa sitä yhtä henkilöä avautumaan ja tulemaan esiin sieltä saatanan kuorestaan?

Rassaa tämä ihminen kyllä pahemman kerran, kun tahtoisin siihen paremmin tutustua, mutta perkele, kun se on niin sulkeutunut! Voihan toki olla, että se itse on myös hiljainen, ujo ja varautunut, mutta miten olis silti jotain vastakaikua? Toisaalta, oisko vaan annettava olla, jos se sulkeutuneisuus yrittää olla jokin kohtelias keino viestittää, että jätäpäs minut rauhaan, sinä ärsyttävä nainen? Mistä taas pääsen siihen, että olenko ärsyttävä, mikä puolestaan johtaa spekulaatioihin siitä, miksi oon ärsyttävä ja miten voi vaikuttaa siihen. Ympyrällä ei tosiaan oo alkua eikä loppua.

PS. Ahdistuneisuustaso noussut kiitettävästi tulevaisuudensuunnitelmien epämääräisyyden ja kirjoitusstressin takia. Ji hei.