Urgh. Oltiin äitienpäivän kunniaksi mummulla, ja huomasin taas istuvani kahvipöydässä kuoleman partaalle tylsistyneenä kuunnellen juttuja mm. armeijasta, jääkiekosta, kalastuksesta, erinäisistä muistoista 60- ja 70-lukujen Helsingistä ja sähkömoottoreista. Mulla olikin hyvin paljon sanottavaa kaikesta, ihan niin kuin arvata saattaa. Suurimman osan ajasta häpesin silmät päästäni muistellen edellistä kertaa, kun oltiin kokoonnuttu mummulle. Silloin oli tarjolla viiniä. Join sitä. Arvatkaa loput.

Oon hävittänyt sen verkkopankkisalasanajutun, ärsyttävää. En mä sitä nyt mitenkään akuutisti tarvitse, mut ois ihan kiva tietää, paljon mulla on tilillä rahaa. Toki automaatilta näkis, mut niitä on yllättävän harvassa, ikinä ei tuu vastaan kun sellaista tarvitsis! Miten niitä oikeasti voi olla loppujen lopuksi niin vähän?

Sekin on muuten ärsyttävää, miten mutsi ja faija ovat koko ajan huomauttelemassa mun ajamisesta, niin kuin nytkin, kun sinne mummulle ajettiin. Enhän mä tietenkään täydellisesti aja, mut monet mun kaveritkin ihmettelevät, miten mun vanhemmat kyttää mun ajamista. Miten ne aina tahtoo tietää milloin tuun missä meen kenen kanssa. En kestä sitä, oon yhdeksäntoista ja haluisin vähän tilaa olla. Miten mä voin tietää, jos meen vaikka kahville, kauan mulla menee? Tai jos lähden baariin, en mä osaa sanoa, mihin aikaan tuun kotiin? Ja sit jos esitän vastaukseksi, että viimeistään tunti pilkun jälkeen, niin ei kelpaa, kyllä aikaisemmin pitää! Haluisin niin oman asunnon. Melkein mikä tahansa kellariyksiökin kelpais, tää on niin ahdistava tilanne.