Rupesin eilen lukemaan Dostojevskin Kellariloukkoa. Ihan rehellisesti sanottuna en tiedä, sainko siitä paljonkaan irti, etenkään kun en lukenut kuin muutama kymmenen sivua. Ja etenkin kun kappalejaot olivat harvassa. Ja etenkään kun yksinkertaisesti en vain tajunnut mistä siinä oli pohjimmiltaan kysymys.

Tänään ostin kirppikseltä Bridget Jones - elämäni sinkkuna. Hulvatonta. Tätä pystyin ymmärtämään hyvin paljon paremmin. Onneton rakkauselämä (tosin saavathan Bridget ja Mark Darcy lopussa toisensa), epätoivoista sähläämistä melkein kaikki mitä tekee, ei koskaan tyytyväinen painoonsa. Näen Bridgetissä itseni viidentoista vuoden kuluttua, tosin ilman Mark Darcya tai edes Daniel Cleaveria, joka on, herranpieksut, hirveä nilkki (se lurjus!) nyt kun sitä oikein ajattelee. Kuka sellaisen miehen edes tahtoisi? Niin. En minä ainakaan. Sellainen konna.

Oooiii. Kunpa asuisinkin viidentoista vuoden kuluttua Lontoossa. Brittiaksentti on ihana. Viidentoista vuoden kuluttua ehkä pystyn ymmärtämään, mikä onkaan sen typerän Kellariloukon syvällinen ydin.