Minä, joka aina jaksan korostaa, etten todellakaan ole jouluihminen, odotan joulua ihan innosta piukeena. No okei, ei pelkästään joulua, vaan myös joululomaa ja sit joulun jälkeisiä alennusmyyntejä varsinkin. En oo pitkiinpitkiin aikoihin ollut kunnolla shoppailemassa, ja nyt kovasti kutittelis päästä. Eihän siihen nyt mitään välttämätöntä tarvetta edes ole tai mitään, mutta se on kivaa ja haluan vähän uudistaa vaatekaappiani.

Oli vähän ankeaa herätä aamulla. Kävin melkoisen kamppailun itseni kanssa, etten mene takaisin nukkumaan kun olin sammuttanut herätyskellon ja voitin. En mennyt nukkumaan, oli ihanasti aikaa aamulla kaikkeen, kerrankin.

Oon äärettömän ailahtelevainen persoonallisuus, huomaan. Siinä puoli tuntia sitten velloin itsesäälin syvimmissä pohjakerroksissa ja nyt oon taas tosi pirteällä tuulella. Voisinpa syyttää tästä menkkoja, mutta tää on aina tällaista. Yksikin vääränlainen ajatus, ja naps vaan, ryven omissa angsteissani, mut samalla lailla ihan ilman mitään syytä sekunnin päästä oon kuin mikäkin überaktiivinen cheerleader. Toisinaan haluisin kyllä tarkastella itseäni ulkopuolisen silmissä, kun tää mun subjektiivinen kokemus itsestäni on niin epämääräinen ja alituiseen muuttuva. Se alkaa vähitellen rassaaamaan mua itseänikin. Miksi ihmeessä näin? Aikaisempi teoria oli identiteettikriisi (niinko Erik H. Eriksonin teoriassa niistä kahdeksasta kehityskriisistä - en kyllä oikein osaa arvioida sen teorian paikkansapitävyyttä), mut nyt epäilen vaan jotain murrosiän II aaltoa. Luulis todellakin, että murrosikä ois jo 18 vuoteen mennessä mennyt ohi, mutta en keksi tälle ailahtelevuudelle mitään järkevää selitystä. Vaihtoehtoisia teorioita otetaan vastaan.