Jotain omituista tapahtui eilen. Olin kaivarissa parin kaverin ja monen niiden kaverin kanssa. Törmäsin sitten muutamaan muuhun kaveriini, ja tavattoman kierosti, anteeksiantamattomasti ja häikäilemättömästi vaihdoin seuraa. (Alkoholi on puolustukseni. Toivon että a) ne kaverini (jotka eivät ole niin läheisiä edes...), jotka hylkäsin julmasti, olivat sen verran huppelissa etteivät kiinnittäneet asiaan paljon huomiota ja b) ne kaverini, jotka hylkäsin julmasti, antavat anteeksi, kun syytän alkoholia: "En mä tiedä mistä sain päähäni sillä lailla lähteä niitten kanssa, olin sen verran tillintallin...")

Maailma on pieni. Ja tiedän tehneeni ilkeän tempun. Ei voi mitään. En edes kauheasti tykkää niistä, joiden kanssa tulin. Ei olla ihan samalla aaltopituudella, sanotaan vaikka noin.

Loppujen lopuksi oli kyllä hauskaa. Loppujen lopuksi olin kyllä humalassa. Mutta hauskaa. En valita, kun takaisintullessa ei tarvinnut tungeksia junassa ja ratikassa ja kaikissa. Uusien seuralaisteni kanssa auton takapenkillä oli mukavasti tilaa :D Paitsi ei jaloille, heh heh.

Ja voisin jauhaa tätä loputtomiin. Mun pään sisällä käydään likimain tällaista keskustelua: "Hihih, oli kyllä hauskaa." "Olen hirveä ihminen! Sietämätöntä!" "Mutta oli niin hauskaa, ne yhdet on kyllä hauskoja sällejä...." "Mutta ei niin saa tehdä! Haluaisitko muka että itsellesi tehdään samalla tavalla!" "No joo, mutta..."

Kaikesta huolimatta, oli tosi kiva nähdä niitä kavereitani, joiden kanssa sitten lopulta lähdin. Olin nimittäin ajatellut, että olisi tosi kiva nähdä niitä, ja erityisesti yhtä... no, ei kenestäkään erityisestä mitään. Koska ei ole ketään, jota erityisesti olisin halunnut nähdä. Ei oikeasti ole, en nyt yritä uskotella itselleni mitään. Tai no, ehkä vähän. Heh. Muutan mieltäni liian usein sanoakseni asiasta mitään.

En osaa yhtään saada selvää ajatuksistani saati kirjoittaa niitä ylös. Se, joka saa jotain tolkkua näistä mun sepustuksista, ansaitsisi kyllä palkinnon.