Ja niin oli kirjoitukset. Ja on vähän sellainen fiilis, että meni pikkuisen metsään. Tai en tiedä. En ihan totta tiedä. Sen voin vaan sanoa, että ei kannata kuvitella yhtään mitään, muuten putoan tosi korkealta. Tai aika korkealta. Ylipäätään korkealta. Saattoi mennä hyvin tai saattoi mennä ihan vituiksi. Sen saa tietää sitten aikanaan. (Milloinkohan sitä vois mennä kyselemään?)

Ärsyttävää, kuinka mun isovanhemmat on että "hyvinhän sen on pakko mennä, kun sä oot niin hyvä". Oon aina pärjännyt ihan hyvin koulussa, ei tarvitse mitenkään esittää liian vaatimatonta siitä, totta kai oon itsekin tyytyväinen jos saan ysejä kokeista. Mutta entä jos ei mennytkään hyvin? Ihan kuin siinä Tyttö sinä olet tähti -leffassa, kun sen päähenkilötyttelin, jonka nimeä en muista, isä oli silleen totta kai sä pärjäät, kun se tyttö kysyi entä jos en pärjääkään. Ei suostu uskomaan ettei pärjäiskään, kun on aina ollut niin täydellinen. En mitenkään vihjaile, että oisin jotenkin täydellinen. Mutta se on se isovanhempien perspektiivi: ainoa tyttöpuolinen lapsenlapsi (eli enemmän tai vähemmän se prinsessa), aina näytetty jouluna ja keväällä hyvät todistukset ja kerrottu vaan niistä hyvistä jutuista ja onnistumisista. Ärsyttää siksi, että en jotenkin haluais pettää niiden odotuksia, koska tykkään kehuista, ahahhaa oon niin vaatimaton, ja siksi, että toisaalta on rasittavaa pitää yllä tätä täydellisyyskulissia.

Silti tuntuu, että multa jotenkin vaaditaan täydellisyyttä. Minä itse tai kaikki muut. Tällaisissa jutuissa, kirjoitukset on hyvä esimerkki, tuntuu etten kelpaa jos en oo täydellinen tai ainakin lähestulkoon. En oo itse tyytyväinen itseeni, ja tuntuu ettei muutkaan ole. Nyt on tullut myös sellainen, että pakko näyttää että pärjään koulussa ihan yhtä hyvin kuin aiemmin, kun käyn jossain baareissa tai lähden joihinkin pippaloihin ja tuun aamuyöllä kotiin. Niin kuin viime perjantaina: lähdin baariin, vaikka äiti kritisoi vähän sitä vähän, kun oli vaan se yksi viikonloppu kirjoituksiin. Tavallaan täytyy näyttää, että se oli väärässä, että vaikka meninkin baariin enkä edes tullut yöksi kotiin, niin se ei vaikuta yhtään siihen kuinka hyvin hoidan velvollisuuteni. Tuntuu, että on joku sellainen ennakko-oletus: jos meet baariin, oot varmasti kauhea lusmu eikä susta oo mihinkään kunnolliseen. Todennäköisesti tää outo ajattelumalli on olemassa vain mun omassa päässäni, mutta silti pakko yrittää pyrkiä täydellisyyteen tai ainakin pitää sitä täydellisyyskulissia yllä.