Mulla on huomenna kolmas työhaastattelu tänä keväänä. Puhelinmyyjä ei ole se mun unelma-ammatti, mutta haluan silti sinne töihin! Alan taas uskoa siihen, että ehkä tästä kaikesta tuleekin edes jotain. Ehkä. Edes jotain. Vähän hermostuttaa se että hermostunko ja sillä mokaan koko jutun. Kuten niissä kahdessa aikaisemmassa työhaastattelussa. Kyllä se jotenkin.

Jotenkin pystyy nauttimaan keväästäkin nyt tänään. Ja myös tästä eteenpäin, jos saan sen työn. Ilman mitään aavistustakaan töistä oon vaan stressannut, miten kevät on jo niin pitkällä, kohta on kesä, kohta saan kohdata ne ikävät kaksi kuukautta kun istun yksin kotona kaikki päivät ilman rahaa tai mitään. Kuvittelin kauhulla sitä keskustelua, joka odottaa kaikissa sukujuhlissa.

Joku sukulainen: "No, Iida, ootkos sä jossain kesätöissä?"

Minä: "Öö... en..."

JS: "No onhan se varmaan vaikeeta saada töitä kun on vähän tällaiset nää ajat." (Mikään ei ehkä kyrsi enemmän kun kommentit "näistä vähän huonoista ajoista".)

Minä (hirveä kiire selittelemään etten oo ihan täysi luuseri): "Kyllä mä hain johonkin miljoonaan paikkaan ja olin parissa työhaastattelussa mut en mä sit kuitenkaan päässyt..."

JS (muka lohduttavasti, oikeasti vaan silleen että mikä ihmeen urpo toikin on): "On sulla kyllä koko elämä aikaa tehdä töitä, nautit vaan nyt lomasta."

Minä (tekohymy): "Niinpä niin."

MUTTA! Jos pääsen sinne töihin. Sitten meneekin keskustelu eri tavalla, niin, menee joo.

JS: "No, Iida, ootkos sä jossain kesätöissä?"

Minä: "Joo, puhelinmyyn ihmisille lehtiä."

JS (yrittää keksiä jotain positiivista sanottavaa): "Nooo, onhan se ainakin sosiaalista työtä."

Minä: "Onhan se joo, ja parempi puhelinmyyjä kuin ei mitään työtä. Ja on se oikeasti ihan mukavaa vaikkei ehkä uskois."

Katsotaan nyt miten kaikki menee. Toivottavasti hyvin.