Nautin suunnattomasti kahdesta vapaapäivästäni, joista toinen on onneksi vielä edessä. Oon nukkunut pitkään, olkoonkin että nukun aina pitkään kun mulla on aika iltapainotteisia nuo työvuorot, lueskellut ja nähnyt ihmisiä kaikessa rauhassa. Yleensä jos vapaapäivät osuu viikonloppuun, niin viihteeksihän se menee, ja enhän mä silloin ehdi kotona vaan lojua.

Lueskelusta puheen ollen, mulla on kesken Jules Vernen Around the World in Eighty Days. Mulla on pienestä pitäen ollut syvät tunnesiteet tähän teokseen, vaikka vasta nyt sen luen. Meillä oli pienenä joku piirretty versio siitä, klassisesti VHS:nä. Se oli se missä ne on niitä eläimiä (miksi on muuten niin paljon lastenpiirrettyjä, joissa eläimet ovat kuin ihmisiä, vaatteet ja kaikki?), ja tää Phileas Fogg taisi olla joku leijona tai mikä lie kissaelukka nyt olikaan. Olin niin rakastunut ja ihastunut siihen! Se oli mun lempparivideoitani, en voinut millään kyllästyä siihen. Totta kai kun kirjakaupassa tän kirjan bongasin, niin pakkohan se oli ostaa (sitä paitsi se oli pokkari ja maksoi 3,95). Mmmm, me likes! Okei, onhan se hiukan eurosentrinen ja no, ei nyt ihan rasistinen, mutta kyllä eurooppalaiset vs. aasialaiset -vertailussa kallistuu selkeesti eurooppalaisten paremmuuden puolelle. Annan kuitenkin, jos nyt en anteeksi, niin ainakin olla, oman aikansa lapsi ja noin. Mut ei vitsi, kun on kutkuttavaa lukea, ja edelleen oon vähän ihastunut Phileas Foggiin. On se tosin samalla tavalla kaksijakoinen kuin koko kirjakin: siinä on huonot puolet, jotka on aivan helvetin ärsyttäviä (miksi se on koko ajan niin kylmä ja flegmaattinen? Miksei se ikinä näytä mitään tunteita? Miksi sen perkele täytyy olla niin looginen ja matemaattinen ja herra ties mitä?) mut toisaalta taas hallitsee ja hillitsee itsensä ja kaikki sellainen etäisyys on omiaan herättämään kiinnostuksen. Siis jos se olis oikea. Kun siis enhän oikeasti fiktiivisiin henkilöihin ihastu. Kiehtovia ne kyllä hyvin usein on, monessa tapauksessa, ja jessus jos ne olisivat ihan oikeasti olemassa.

Hiljaiseloa kaiken kaikkiaan, mutta varsin rentouttavaa. Puolentoista viikon päästä toivottavasti lähtö Maggien mummille meren rannalle! Haluaisin niin kovasti sinne. Kesä ei oo kesä, ilman että siellä käy. Tää olisi jo neljäs kesä siellä. Yhden viikonlopun ehtisi vaan olla, siinä missä aiemmin on oltu viikko, mutta parempi yksi viikonloppu kuin ei mitään.

Kaiken kaikkiaan on melkoinen matkakuume, kun ynnää Jules Vernen ja ton potentiaalisen merenrantareissun yhteen ja pitää mielessä vielä sen, että työt tarkoittaa palkkaa, mikä tarkoittaa, että melkein vois olla jopa varaa lähteä jonnekin kaupunkilomalle muutamaksi päiväksi. Ehkä syksyllä. Hauduttelen tätä ajatusta. Josko sitä uskaltais yksin mennä, en nimittäin usko saavani ketään mukaan. Kuitenkin kun jos ois mahdollista, en haluis hukata sitä mahdollisuutta jonkin typerän en mä nyt yksin lähde -asian takia. Oon halunnut niin pitkään matkustella, ja tiedän, että katuisin myöhemmin, jos en lähtis kun on mahdollisista.

Meumeumeu, töitä töitä, ei päällisin puolin mitään muuta. Töiden lisäksi... öö, en tiedä, ja sunnuntaina ei sitä itse asiassa edes pitäisi miettiä. Pitkään luulin, että sunnuntait on huonoja ajattelupäiviä krapulan takia, mutta tänään en oo krapulassa eikä ajattelu silti suju. Sunnuntai kerta kaikkiaan on jostain syystä niin onneton väsymyspäivä, ja väsymys tuo mukaan vitutusta ja itsesääliä. Noiden tunteiden vallassa ei tosiaankaan pääse missään mihinkään hyvään lopputulemaan.

Niin, epämääräistä on. On yksi jos toinenkin, joista en saa mitään selvää. Itse asiassa parikin tapausta, joissa mietin, voinko mä luottaa tähän ihmiseen niin paljon, että voitais olla ystäviä ihan oikeasti. Sitten on näitä, joiden pärjääminen itsensä ja muiden kanssa huolestuttaa. Bääm, yhden ystävän yllättävä paljastus syömishäiriöstä oli aika paha ja toisen paljastus pitkän suhteen epäilemisestä (mikä on kai ihan normaalia kuitenkin pitkässä suhteessa? Miettiä, onko se sitä, mitä oikeasti tahtoo? - Mutta kuitenkin huolestuttaa), ja en tiedä, miten voin auttaa. Aika pitkälti tosin sellaisia asioita, joissa kukaan ulkopuolinen ei voi auttaa. Voi kuunnella ja olla olemassa silloin kun tarvitaan, mutta tuon parempia ideoita mulla ei ainakaan ole.

Öäää, tuntuu vaan, etteivät mitkään ihmissuhteet ole enää mutkattomia. Jopa ne kaikkein vankimmat ja vakaimmat, nekin ovat solmuisia ainakin jossain pinnan alla muka huomaamattomasti, vaikka se on varsin huomattavissa, siitä ei vaan puhuta - eli sehän toki tarkoittaa, että mitään ei oo tapahtunut ja kaikki on kuin ennen.

Voisin jatkaa pidemmällekin vinkumista ja valittamista, toisaalta kaiken sen vois tiivistää kahteen ajatukseen: muutos on pelottava ja ihmiset on outoja. Eikä mulla ole tällä hetkellä oikein energiaa valittamiseen. Joskus kaikesta voi valittaa pitkään ja hartaasti ja kovaan ääneen, mutta nyt ei jaksa. Jotkut jutut on tyhmiä ja siinä se, ei sille kuitenkaan mitään voi!

Kahden päivän vitutus hyvin pitkälti kaikesta mahdollisesta kulminoitui mitäänsanomattomiin hiuksiini. Tänään sit suorastaan apinanraivolla kävin ostamassa hiusvärin ja heitin sen päähäni. Oon ihan tyytyväinen lopputulokseen, ottaen huomioon, etten löytänyt mitään todellatodella kivaa väriä, mut kuitenkin oli pakko joku ostaa. Ensin olin että ÄÄÄ, MITÄ MÄ TEIN, mut nyt alan tykätä näistä ihan kunnolla.

Huomenna kassakoulutus, jännittää. Pääsenkö läpi, löydänkö edes oikean paikan? Periaatteessa mun pitäis päästä läpi, jollain tasolla ymmärrän mitä oon nyt etukäteen lukenut siihen liittyviä materiaaleja, mut silti epäilyttää, tällainen vatipää kun olen.

Lauantaina Myötätuulirockiin! Jahei! Tosin en oo vieläkään päässyt yli siitä, että Ensiferum on vääränä päivänä, ja Viikate. Oisin jostain syystä hyvin palavasti halunnut nähdä ne. Ihh, parempi olla ajattelematta asiaa, muuten alkaa taas kirvellä liikaa. Mut jos ei muuta, niin onpahan lauantaina sitten päivä kivan Maggien kanssa hyvää musiikkia kuunnellen. Tai ainakin musiikkia kuunnellen, siitä hyvästä en oo ihan varma. Tää oli taas näitä "joo, voin mä lähtee mukaan, onks siellä jotain kivaa?" -tapauksia, joita harrastan enemmän kuin ehkä pitäis. Mut on mulla melkein aina silti ollut kivaa, kun oon lähtenyt mukaan ihan vain siksi, kun on pyydetty.

Hiihaa, taas yksi viikonloppu ohi. Tuntuu, että viime aikoina viikonloput ovat olleet sellaista hiljaista oleilua, tää oli pitkästä aikaa taas sellainen viikonloppu, että oli kaikenlaista tekemistä. Tai oikeestaan ei voi sanoa "tekemistä", koska se antaa ymmärtää, että olisin oikeasti tehnyt jotain, koska mitään järkevää en kyllä saanut aikaiseksi. Mut harvinaisen taidokkaasti ehdin paljon tuttuja tavata, tosin vastapainoksi kävin kotona lähinnä vaan syömässä ja suihkussa :D

On taas yhdellä jos toisellakin kaikenlaista ongelmaa, ja oon vähän huolissani niistä. Toisaalta oon myös hiukan pettynyt: milloin kivat, ihanat, hauskat ja vilpittömät ystäväni muuttuivat niin itsekeskeiseksi ja/tai lapsellisiksi? En mäkään täydellinen ole, mutta odotin vähän enemmän näiltä ihmisiltä. Ihmetyttää vaan, mikähän näihin on mahtanut tulla. Tietenkin on sekin mahdollisuus, että tämä kaikki johtuu musta itsestäni, mutta mä koen itse olevan ihan samanlainen kuin aina, mun elämä on ihan samanlaista kuin aina. Joten: mitä on tapahtunut?

Mun välit mutsiin on taas vähän viilentyneet. Eipä sekään täydellinen ole, ja huimaa kehitystä muuten: alan uskoa, että mä yksin en aina ole kaikkeen syyllinen. Kotona asuminen alkaa pikkuhiljaa olla liikaa, mutta taloudellisesti mun ei ole vielä vähään aikaan mahdollista muuttaakaan. Mulla tulee toisinaan ylimielisyyden puuskia, nytkin on sellainen meneillään, ja kuvittelen muuttavani yksin ja olevani tosi itsenäinen ja kaikki sujuu hienosti ja mahtavasti ja kaikki on vaan ihan loistavaa. Onhan tuo ihan kivaa kuvitelmaa, mut en usko, että mun elämä itsenäisenä ja yksin asuvana olis kuitenkaan kovin hohdokasta, oon oikeasti vähän tyhmä.

Olin tänään yhden päivän töissä (kiitos äitini, joka mut sinne järjesti, hehee). Unirytmi meni tossa viikonlopun aikana aivan sekaisin ja nukuin ihan liian vähän, mut oli aivan loistavaa silti ennen seitsemää polkea töihin. Ihan kuin normaalit ihmiset. Ennen puoltapäivää pääsin lähtemään ja koska ei ollut kiire mihinkään ja kiva päivä muutenkin, poikkesin kukkakaupassa ostoksilla (lue: ostin yhden pikkuisen kaktuksen, joka kuulemma onkin tyräkki) ja heippaamassa Maggieta, jonka kanssa olis tarkoitus käydä Sinkkuelämää 2 katsomassa tässä joku päivä.

Ei kerrassaan mitään uutta, ei yhtään mitään! Hirveesti tekis mieli ostella kaikkea jännää ylppärirahoilla, mutta mahdollisesti pitäis säästää ne jotain oikeaa varten. Oikeaa ei ole hillitön shoppailu, kahvilla tai jäätelöllä käyminen tai kaljailu. Oikeaa olis... öö, en tiedä. Tai on mulla oikeastaan kolme vaihtoehtoa: läppäri, matkailu tai muutto. Tää on nyt vähän huono yhdistelmä näitten rahojen kanssa, oon malttamaton ja tuhlaavainen, siis niinä harvoina kertoina kun mulla on rahaa, enkä osaa päätttää, mitä teen. Pahimmillaan lopputulos tästä on se, että ostan jotain turhaa ja älytöntä hätäpäissäni.

Viikonlopuksi tiedossa kaikkea kivaa, toivottavasti toi sää ei tästä muutu. Ois vissiin vähän sadetta luvattu, ihan tyhmää. Tekis mieli ostaa joku kiva kesämekko, nyt kun on viikonlopuksi suunnitelmia, ja nythän ois rahaakin, ei se niin paha voi olla jos vaikka neljäkymppiä käytän yhteen mekkoon... Ja toiset neljäkymppiä yksiin kenkiin... Tai oikeastaan vois toisetkin kengät ostaa... Sit kerrankin kävis kampaajalla ja laittais jotain oikeen hienoa ja erikoista... Ja voinhan mä nyt kunnolla juhlia, kun on vahiteeksi rahaa... Ei mut hei, miks oon käyttänyt kaiken kahdessa viikossa?

Huomaako jostain, että ne ylppärirahat hiukan polttelee taskussa? Ei varmaan oo paras idea mennä katsomaan sitä Sinkkuelämää, sehän on oodi kengille elokuvan muodossa. Aivan varmasti saan hillittömän kenkäkuumeen, johon ei auta mikään muu kuin uudet kengät. ÄRH, mun täytyy saada tämä loppumaan.

Nyt on juhlat juhlittu, ne joista oon puhunut koko kevään ja joista tulen puhumaan koko kesän. Ei olisi voinut olla parempia juhlia, oon tosi iloinen ja kiitollinen enkä varmaan ikinä tajua, miten joku viitsii nähdä niin paljon vaivaa minun takia. Oon hyvin otettu ja liikuttunut. Kaikki tärkeät ihmiset oli siellä, ja muutama yllätysvieraskin. Parin ihmisen avecit olivat jossain määrin odottamattomia, ja serkkuni ilmeisesti varsin piakkoin syntyvä lapsikin oli melkoinen hämmästys. Illalla oli myös hauskaa, vaikka viime hetkellä suunnitelmat muuttuivat (taas kerran, onkohan ikinä mikään tämäntyyppinen tapaus mennyt suunnitelmien mukaan?). Ei se oikeastaan haitannut, huomasin että tärkeämpää oli se, kenen kanssa olin kuin se, missä olin.

Nyt sit odottelen töiden alkua. Vähäsen jännittää, mut oon huomannut, että hyvin harva asia on oikeasti niin kauhea kuin sen odottaa olevan. Ehkä mä oon oikeasti saanut jotain itsevarmuutta, tai alan vihdoinkin kehittyä siltä 13-vuotiaan tasolta, jolle oon jämähtänyt. Mistä tulikin mieleen, että oon huomannut karmeita merkkejä siitä, että saatan oikeasti joutua aikuistumaan joskus, mahdollisesti aivan näinä vuosina. Yksi oli kun tajusin, että mun on pakko järjestää kaikki vero-, pankki- ja työjuttupaperit kansioon, muuten saan joka kerta plärätä kaiken uudelleen läpi. Toinen oli kun mietin kesäsuunnitelmia, ja tajusin, että kesäkin menee kalenteria tiiraillessa, milloin on mitäkin. Pienenä tarvinnut mitään verojuttuja ajatella, äipältä saatu viikkoraha riitti ihan hyvin jäätelöön ja kesällä saattoi juoksennella ympäriinsä ihan miten huvittaa. Toisaalta tuntuu ihan huijaukselta väittää, että kasvaisin, koska mähän oon ihan pieni vielä! Ja aika tyhmäkin!

Sain ylppärilahjaksi ihan kivasti rahaa, ja oon vähän helisemässä, mitä niille teen. Muuttaminen on ollut tapetilla pitkään, mutta toisaalta haluisin lähteä reissuun vähän näkemään muitakin ulkomaita kuin Viroa ja Ruotsia. Pelkästään jo Euroopassa on niin monta paikkaa, joissa haluisin käydä. Lontoo, Pariisi, Wien, Dublin, Rooma, Barcelona, Pietari, tosi omaperäistä tiedän, mut väliäkö sillä? Jos yhteenkin noista pääsisin niin oisin hyvin iloinen. Mulla ei kuitenkaan niin paljon rahaa ole, että pääsisin sekä matkustelemaan että muuttamaan, joten pitää vähän miettiä, mikä on sit tärkeintä. Oon haaveillut matkustamisesta tosi pitkään, ja nyt se olis mahdollista, tai ainakin siinä vaiheessa kun oon käynyt töissä sen verran, että saanut jotain palkkaa. Toisaalta muuttamistakin oon miettinyt pitkään ja haluun vapautta ja itsenäisyyttä ja oikeasti ihan oman elämän. Lähestymis-lähestymiskonflikti! (Pakko aina yrittää säväyttää hienoilla sanoilla ja termeillä, vaikka harvemmin siinä onnistun.)

Toisaalta: eikös tämä ole juuri sitä oikeaa, omaa elämää, kun pitää itse päättää, mitä tekee ja mihin lähtee?

Enää yksi päivä aikaa saada kaikki laitettua valmiiksi lauantaita varten ja miljoonasti tekemistä. Oon yrittänyt listata ja jaotella asioita, että tuntuis selkeämmältä ja näin ollen helpommalta toteuttaa, mut silti tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin (vähän samaan tapaan kuin taikina, josta piti tehdä keksejä mutta sattuneesta syystä keksit vähän jäivät).

Haluisin jo, että työt alkais. Haluisin rahaa. Sitä paitsi epäilyttää, onko mulle oikeasti niitä töitä sittenkään, kun tää on ollut tällaista ihmeellistä säätämistä. Mulla on joku ikärajapassitesti joskus ja kassakoulutus joskus muulloin ja ilmeisesti sen jälkeen alkaa tulla niitä vuoroja. Kaikenlaista.

Toisaalta taas haluisin nauttia kesästä ilman sen suurempia esteitä tai velvollisuuksia. Olis niin kiva päästä rannalle (esittelemään julkisesti irvokkaita ja hyllyviä läskiosia) ja tekemään retkiä, vaikka Suomenlinnaan tai Korkeasaareen. Ei se retkikohde olis pääasia kuitenkaan, vaan se, että viettäis ihanaa kesäpäivää kivojen ihmisten kanssa kerrankin jossakin muualla kuin niissä samoissa paikoissa, missä aina on. Sit Ateneumissa haluisin käydä, ja Myötätuulirockhan on myös aika pian, olisko peräti viikon kuluttua?

Jep, mulla on taas tämä vaihe meneillään, kun odotan kaikenlaista tulevaa, kun nyt ei varsinaisesti tapahdu mitään. Tai siis ei ollenkaan tapahdu mitään.

Viikonloppu ohi, ja armottoman siivoamisen ja kokkailun aika: viisi päivää aikaa juhliin. Viisi päivää kuulostaa paljolta, mutta alkaa silti huimata, kun miettii, mitä kaikkea siinä ajassa täytyisi saada tehtyä. Jaiks.

Oli aika hauska viikonloppu. Perjantaina tylsäilin vaan kotona, mut lauantaina (kiitos kaikille mahdollisille jumalille hyvästä säästä) YleX Popissa katsomassa Maija Vilkkumaata ja pussikaljailemassa. Sit näin yhden kaverin uuden asunnon ensimmäistä kertaa, ja itse asiassa päädyinkin sinne yöksi, vaikka kovasti oli tarkoitus tulla kotiin. Ei mee aina ihan suunnitelmien mukaan. Krapulapäivä oli kyllä taas pahimmasta päästä, ja itse asiassa varmaan seuraava siirtoni tästä on nukkumaan mahdollisimman aikaisin. Ei niillä iänikuisilla 70-luvun patjoilla kovin hyvin nukuta, oon kokenut sen noin tuhat ja miljoona kertaa aikaisemminkin.

Lauantaina ostin salmiakkia impulssiostoksena, ja koko ajan himottais vaan lisää salmiakkia. Sivutuotteena tulee se, että koko ajan pyörii Tavaramarkkinoiden Kevät päässä. Sinä tarjosit salmiakkia minä olin hölmö panin peliin koko elämän. (Aivan loistava biisi muuten.) Mmmm, salmiakkia, nyt mä en todellakaan pysty ajattelemaan yhtään mitään muuta!

Musiikista puheen ollen, oli aivan mahtavaa nähdä Maija Vilkkumaa. Oon vasta vähän aikaa sitten löytänyt sen kunnolla, mut silti hirveän monilla biiseillä on jo merkitystä. Ei vain että on nää ihan kivoja biisiä, vaan myöskin että jotkut biisit sopivat harvinaisen hyvin omiin fiiliksiin. Mulla on noin aika harvan artistin niin monessa biisissä, ja mä en edes ole kuunnellut Maijan tuotantoa kuin aika pintapuolisesti.

Oon kuunnellut myös Keisarikunnan soundtrackiltä Miettistä ja Nortamaata ja Diga diga doota, jotka ystävällinen Maggie minulle lähetti. Letkeetä, me likes!

Dipdapdipdap, työjutut alkaa selkiytyä. En tiedä vielä, minne loppujen lopuksi päädyn oikeasti töihin, mutta se on varmaa, että edes johonkin. Oon tosi tyytyväinen tänhetkiseen tilanteeseen, kun voin vielä edes hetken olla ihan rennosti. Vaikken mä nyt mitään teekään, niin jossain kohtaa saan jotakin kuitenkin.

Kulutin tänään kiitettävän osan päivästä kahvilla ja hese- ja mäkkiläskeillessä. Olin sopinut, että meen yhden kaverin kanssa kahville, mut tulikin muutamia tuttuja ja (minulle) tuntemattomia vastaan. Huomasin taas, että oon erittäin rajoittunut noin sosiaalisessa mielessä enkä osaa small talkia. Toisaalta oon vähän että mitä vittua, etkö sä nyt millään pysty olemaan normaali, mutta toisaalta minkäs sille mahtaa. Kuitenkin on ihmisiä, jotka taitavat pitää minusta ihan tällaisena epänormaalina, jonka verbaalinen lahjakkuus on hyvin ajasta, paikasta ja seurasta riippuvaista.

Kaikki on hyvin. Lisäksi tuntuu, että oon oikeasti saattanut pikkuisen oppia jotakin. Kuten että kaikkea paskaa välillä tulee niskaan, mutta siitä selviää. Pitää vaan itse nähdä vaivaa sen eteen. Toki oon ollut tietoinen tästä elämän ikävästä tosiasiasta, että kukaan muu ei tee juttuja valmiiksi itselle, mut ymmärrän sen oikeasti vasta nyt. Ja joo, saatan olla hemmoteltu pentu, kun tajuan tuon vasta 19-vuotiaana, mut parempi varmaan myöhään kuin ei milloinkaan. Ei mulla tätä aiemmin ole mitään isompaa vaikeutta ollut, oon vaan soljunut virrassa eteenpäin ja tuntuu, että vasta nyt alan oikeasti tehdä jotakin elämässäni.

Tänään oli yksi niitä erittäin harvoja kertoja, kun faija huomioi mun kasvissyömisen: se toi töistä säkillisen Gogreenin kikhernepurkkeja. Oon äärimmäisen laiska laittamaan mitään ruokaa itsekseni, olkoonkin että olis vaikka koko päivä aikaa. En mä mitään soijajuttuja jaksa laitella, mut nyt voisin jotakin oikeaakin ruoka ehkä saada tehtyä, ei niille kikherneille tarvitse tehdä mitään, ainakaan paketin mukaan. Luulis, ettei vaikka minkään makaronilaatikon tekeminenkään siinä kohtaa olis ylivoimaista, keittäis vaan makaronit ja heittäis vuokaan ja herneet perässä. Ei, tää on kyllä ruoanlaittovallankumous minulle. Mun puolitoista vuotta kestäneellä kasvisruokalinjalla niitä ei oo ollut kovin paljoa. Yks oli kun tajusin, miten hyvää pesto on. Toinen että fetaa ja pinaattia voi laittaa kaikkeen, ja se on yleensä vielä varsin hyvää. Sellainenkin oli kun keksin, että riisin voi laittaa vihanneksia ja vaikka sieniä ja koko komeuteen lisätä juustoa, niin sekin on hyvää. Kyllä, mun kokkailu on hiukka aneemista.

Nyt kun oon ollut mummulla, se on ystävällisesti laittanut mulle aina ei-liharuokaa. Tänäänkin tehtiin sellaista haudutettua vihannesmössöä, siinä oli jotain porkkanasuikaleita, paprikaa, sipulia ja kesäkurpitsaa ja jotain mausteita ja se oli tosi hyvää. Ja muistelen jostakin napanneeni sellaisen väitteen, että pitkään haudutettu ruoka olis jotenkin hyväksi jollekin, öö ehkä ruoansulatukselle tai jollekin kolesterolille, en mä muista mille, mutta kuitenkin.

Toisesta kissasta on tullut älyttömän huomionkipeä. Jos se on vaikka yksin jossakin, se alkaa vinkua, ja sitten jos se kuulee ääniä, niin heti rynnii sinne. Itse asiassa jopa ärsyttävää, jos jotain yrittää tehdä, niin se tunkee heti siihen väliin. Kissojenhan pitäis olla itsenäisiä! Sen takia mä tykkään niistä! Äskenkin se kissa kökötti tuossa tuolin  vieressä ja yritin toisella kädellä sitä rapsuttaa, mut heti kun käänsin katseen tietokoneeseen, niin se hyppäsi syliin. Ei tosin ollut ihan viimeisen päälle tyylitelty hyppy, se raukka on pikkuisen tai oikeastaan aika paljon punkero eikä näin ollen mikään maailman ketterin otus. Okei, kaikesta huolimatta maailman kivoin otus toisen kissani lisäksi <3

Muutenkin kuin ruoanlaitollisesti tuntuu muuten elämä helpottuneen. Moni asia tuntuu oienneen, melkein kuin itsestään. Nyt kun on jonkin sortin töitä tiedossa, on paljon helpompi olla. Viimeiset pari kuukautta on mennyt niin pohjamudissa kieriskellen, että on ihanaa kun on taas sellainen fiilis, että ehkä tästä kaikesta tuleekin jotain.